Viimeinen Rasti ei kun vasti

kirjoittelin aika pitkät pätkät jälleen tuolla Macilla uskoessaan sen pelittävät vanhaan tuttuun tapaan. Tekstini jäi kesken ja pyhä tarkoitukseni oli se tallentaa luonnoksena blogiini tai edes sähköpostilla itselleni, mutta taas kävi ohraisesti eli olin päivän ilman ilmastointia;  ikkunat auki ja vain tuuletin päällä. Tulos oli sammunut ruutu. Auts, Peter piti itseään pahanonnenlintuna, koska jälleen hän oli läsnä tarkoituksenaan jeesata mua siirtämään ne 1001 kirjaa tälle Ipadilleni...ei sitten siirretty ja sinne jäi myös kirjoittamani tekstikin. No en ole täysin heittänyt kirvestäni kaivoon vaan täällähän sitä jälleen kärvistellään ilmastoinnin alla.

Muutama vuosi sitten olin kaverini kanssa Sikkimissä vaelluksella maailman kolmanneksi korkeimmalle vuorelle (kaikkeen sitä sitten ryhtyykin) taaempana on siitä retkestäni kirjoituskin. Silloin kysyin oppaaltamme, minkä maan kansalaiset ovat hankalimpia turisteja ja ketkä taas mukavimpia. Hän vastasi silloin, että mukavinta ei osaa sanoa, että länkkärit ovat kaikki samanarvoisia. Hankalimmat tulivat helposti eli israelilaiset ja intialaiset. Täällä on potilaana Isabellan ystävä Tirusta, punjabilainen intialainen mies Aditya, joka siis lähinnä vain matkustaa, hän sanoo olevansa kirjailija, mutta ainakaan vielä ei ole mitään julkaissut eikä ilmeisesti lähiaikoina myöskään liiemmin kirjoitellutkaan, luulen että hän on vain varakas. Aditia asui ensimmäiset päivät ashramissa, mutta siellä huone oli hänelle liian pimeä ja meluisa. Hän muutti tänne alas meidän bungalowien väliin, pieneen henkilökunnan huoneeseen, mutta sekin on liian pimeä ja kostea. Aditya on joka päivä tavannut tohtori Ravin ja valittanut jostain. Myös ruoka on hänen mielestään vääränlaista ja no niin, tuntuu että kaikki on tavalla tai toisella pielessä. Ensimmäisenä päivänähän minun lääkärini Arian sanoi positiivisen mielen olevan yksi tärkeimmistä edellytyksistä parantumiselle, hän myös painotti sitä, että levitämme toisiimme niin positiivista kuin negatiivisiakin mieltä ja energiaa ja pyysi keskittymään positiivisen mielen ylläpitämiseen. Aditya levittää nyt negatiivista mieltä. Joka on harmi, koska hän on kyllä tosi tosi mukava tyyppi, mutta ei vain osaa olla tyytyväinen. No ei se minuun kauheasti vaikuta, lähinnä naurahdin hänelle.

Vähän hassua tulla Keralaan, (jos kaipaa kuivaa vuoristoilmaa) jossa lämmintä on reilusti yli kolmekymmentä astetta ja ilmankosteus lähentelee 100%, joka päivä sataa vaikka joka päivä paistaa myös aurinko. Minulle tämä ilmanala sopii ja taidan mä muutenkin tyytyä aika vähään.
Tosin tietokoneeni ei tykkää tästä kosteudesta ja kamerakin näyttää aika kostealta, kun vien sen ulos...Tietokonejuttu on kyllä kumma asia, koska tuntuu, että joka jätkällä on täällä macci mukana ja vain minun on masentunut. Koneessani taitaa olla jotain perustavanlaatuista vikaa. Reppana pieni.

Eilen meillä oli kulttuuri-ilta. Tohtori Ravin 15-vuotias tytär, joka on nyt opiskellut neljä vuotta klassista keraralaista tanssia esiintyi meille. Saimme tanssiesitysten lisäksi kuulla pari lauluesitystäkin. Jotenkin liikuttavaa oli nähdä Ravin ja hänen vaimonsa ylpeys tyttärestään, niin kai me kaikki vanhemmat olemme ylpeitä lapsistamme ympäri maailman, minä ainakin olen omastani. Kaunis oli ilta.

Tänne saapui saksalainen pariskunta. Olen muutaman sanan vaihdellut miehen kanssa. Hän kertoi  heidän elävän extreme-elämää, hmmmm mitäs se extrem nyt sitten on suomeksi.....? No anyway, hän kertoi vaimonsa olevan näyttelijä ja kertoi heidän Saksassa juovan paljon alkoholia ja valvovan pitkään, toisaalta he tekevät matkoja vipassanaan, tai joogapaikkoihin ja ovat tällöin täysin kuivinsuin. Nyt he olivat tulossa juurikin Vipassanasta, jossa olivat siis kymmenen päivää istuneet hiljaisuudessa. Vipassanan jälkeen he olivat menneet toiseksi kymmeneksi päiväksi rannalle ja poltellen siellä kuulemma oikein urakalla. Tämän kaiken he kertoivat myös tohtori Raville ja halusivat sen keuhkojen syväpuhdistuksen, nyt just en muista nimeä, mutta meidän paikkamme on niitä harvoja klinikoita, jossa tätä tehdään, koska läsnä täytyy olla ayurverdisen lääkärin lisäksi länsimaalaisen lääketieteen lääkäri, koska hoitomuoto on rankka sisäelimille ja verenkierrolle. Tässä hoidossa juodaan niin paljon, että suolatasapaino järkkyy ja neste oksennetaan keuhkojen kautta. Tämä saksalainen heppu, jonka nimeä en nyt tietenkään muista, lupasi kertoa mulle miten hoito sujuu..

Vitali kertoi myös hänen ensimmäisen hoitonsa olleen cheen eli puhtaan rasvan syöntiä, joka oli hänelle ollut vaikeaa. Toisena hoitona hän oli saanut lääkkeitä, joka oli laittanut hänet ripuloimaan. Eli aika erilaisia hoitoja täällä saadaan. Mun Vastini on loppusuoralla eli tänään on viimeinen hoito tätä lajia. Ensimmäisen kauhupäivän jälkeen toinen meni tosta vain, kolmantena päivänä jo naureskelin koko hommalle ja ihmettelin miten keho voi kaikkeen tottua. Eilinen oli vähän hankalampi jälleen, väsyin kovasti hoidon jälkeen ja tuntui että lepäilen koko päivän. Sallin sen itselleni. Ja niin tänään on viimeinen päivä ja sille sanon minä jihuuuuuuuuuuu! Kestetty viiden päivän koettelemus. Täällähän toimii myös lääketehdas ja kaiken kaikkiaan henkilökuntaa on yli 50 ihmistä. Koko paikka on pienen kukkulan päällä, jota pidetään pyhänä. Ajattelin tässä lähipäivinä käydä tutustumassa tehtaaseen ja myös henkilökuntaa haastatella. Lääkärini lupasi myös minulle esitelmän hoidoistani miten ja miksi niitä tehdään ja miten ne vaikuttavat. Tulossa on myös selvennys paljonko tää touhu maksaa ja miten tänne pääsee ja haetaan jne. Tästä tähän Katja kuittaa ja kiittää.

Ps. Kahdessa alimmassa kuvassa ovat mun lääkärini eli Tohtorit Ravi ja Arian
Pps. Musta on tullut joogaopettaja