ketsuppipullo yes ma'am.

Kun matkustelee lukemattomia tunteja lukemattomissa eri kulkuvälineissä, tulee vääjäämättä ihmisten eritteiden tuoksut tutuksi. Autoissa on ihan oma genrensä, joka muistuttaa hien ja pierun sekoitetta. Junissa taasen mukaan liittyy ruoka, pöly ja muu sensellainen.

Eräs seikka kiinnittää aina huomiotani ja se on muoviset täytettävät ketsuppipullot. Miten ne voi olla niin saastaisia joka puolella maailmaa. Miten ihmeessä niitä ei ikinä huomata pestä yhtään missään täyttöjen yhteydessä. Paisi joo just tänään täällä aamupalalla ollessani, totesin pullojen olevan putipuhtaita, hyvä niin, koska minä hotasin salaattivoileivän, cappucinon, hedelmäsalaatin ja tuoremehun. Näissä trooppisissa maissahan ei suositella tuoreiden syöntiä. Mutta minähän syön. Samat vatsataudit sitä kuitenkin plokkaa jos on saadakseen. Tähän saakka ainakin olen ollut oikein terve. kop kop.

Lakanat ei hotellihuoneissa todellakaan ole puhtaita ja vaikka joskus pyydänkin tuomaan puhtaan se ei ylety niihin filtteihin, mitä ympäri maailmaa on tarjolla. Peittoja ei pestä koskaan.
Joskus ajattelen, kuinka monen ihmisen eritteissä minäkin olen nukkunut ja sitten taasen ajattelen, että niin olen keskellä ihmisiä ihmisenä. Ja what to do sitä saa mitä tilaa. Voisinhan mä tietty asua Hiltonissa ja jossain muuallakin kuin Kalkutassa, missä siis juuri nyt hengailen.

Eilen oli matkustuspäivä. Heräsin jo aamutuimaan viidenaikoihin pakkaamaan rinkkaani. Viimeisiä tavaroitani heitellessäni rinkkaan huomasin jälleeen sen ison mustan hämähäkin. Tyyppi oli ollut jo ennen vaellukselle lähtöä huoneessani ja kysyinkin silloin, että ei kai moisesta mitään huolta. No olishan siitä. On nimittäin tappavan myrkyllinen. Pah ja siis pakko oli siis nähdä se vielä viime hetkellä. Nyt en oo ihan varma luikahtiko se mun rinkkaan vai mahdollisesti sängyn alle...

Yuksomista otimme jaetun jeepin eli jeeppiin mahtuu kuskin lisäksi 10 ihmistä. Etupenkille kaksi, takapenkille neljä vieriviereen ja takaloosteriin vielä neljä. Vastaan tuli samanlainen auto, jossa istui vielä katollakin neljä tyyppiä. Vierivieressä siis matkustettiin ja tuoksut tuli tutuksi tämän neljäntunnin aikana. Jorethangissa vaihdoimme autoa vastaavanlaiseen ja menimme sillä myös reilut kolme tuntia kohti Siliguria.

Siligurissa nappasimme polkupyöräriksan kohti NJP rautatietä. Ja setä jaksoi polkea kaksi isoa länkkäriä rinkkoineen tämän puolituntisen. Perillä olimme neljältä iltapäivällä ja koska juna lähti vasta kahdeksalta illalla löysimme mukavan pienen kuppilan, jossa kulutimme aikaamme täyttäen vatsaamme.
Juna saapui sitten aamulla Kalkuttaan. Huomenna aamulla jo kello puolkuus mulla on lento Port Blairiin ja matkakumppani hilppaisee Bangkokkiin. Reissuni alkaa siis jollain tavalla uudestaan. Saan ihanan oman perheeni jälleen luokseni ja luvassa on lähinnä kotielämää paratiisisaarella. Palmut humiskoon ja riippumatto keinukoon.

Vaelluksella

 

Olin vaeltamassa 8 päivää länsi-Sikkimissä, lähtö tapahtui Yuksomin pienestä kylästä. Ystäväni oli etukäteen tutustunut eri matkanjärjetäjien sivuihin, mutta yhteisesti olimme päättäneet ettemme varaa mitään eukäteen, vaan haluamme tulla paikan päälle ja antaa päätöksen tapahtua intuitiivisesti. Ja hyvä hyvä näin, koska taisimme saada erittäin edullisen ja todella mukavan järjestäjän.

Matkaa vaelukselle kertyi yli sata kilometriä. Kantaa ei tarvinut mitään muuta kuin päiväreppu, jossa oli vaatteita ja juomavettä päivävaelluksen ajaksi. Teltat, makuupussit, ruuat, keittimet ja meidän muut tavarat kulkeutuivat yakkien mukana tai bambukorissa, jota kannetaan köyden avulla otsalla. Nimenomaan keittiötavarat kulkivat korissa, koska yakit olivat niin hitaita ja emmehän me reippaat vaeltajat jaksa teetämme tai lounastamme odottaa.. Yritin kantaa kitchenwhalamme eli keittiömiehemme koria. Ja en minä kovin heikko ole ja hätinä se nousi eli painoa varmasti yli 30kg. Mutta mies oli vahva ja tottunut iloinen vuoristolainen ja hän oli aina reilusti ennen meitä muita määräpaikassamme odottamassa teen ja lämpimän keiton kera.

Yuksom sijaitsee 1800 metrin korkeudessa ja myös tästä pienestä kylästä on aivan lumoavat näköalat. Vielä kolmisen vuotta sitten sijaitsi vaelluksella myös pieni Tibetin pakolaisten kylä, mutta alueesta tehtiin kansallispuisto ja tästä syystä kylä tyhjennettiin. Jäljellä oli pieni luostari rukouspyörineen ja lippuineen ja useita autioita pieniä taloja. Vaelluksella noustaan 5000 metriin ja sen kyllä huomaa varsinkin takaisin laskeuduttaessa, että aika monta porrasta on noussut. Polut ovat rakennettu jo 60-luvulla hallituksen toimesta nimenomaan vaellustarkoitukseen eli turismin käyttöön. Silti vuodessa vaelluksella käy vain noin tuhat ihmistä, joka on mielestäni vähän ja suurin osa turisteista on tietenkin intialaisia. 

Kyselin oppaaltamme, joka on toiminut jo ammatissaan yli 13-vuotta, kurjimmista ja mukavimmista asiakkaista. Kurjimpia ovat kuulemma israililaiset ja intialaiset, mutta tietenkin poikkeukset vahvistavat säännön. Mukavimpia on kuulemma pienet ryhmät, jotka ovat samasta maasta esim. vain pariskunta. No kuten sanottu poikkeus vahvistaa säännön, koska meillä ainakin oli huisin hauskaa ja meitä oli siis kaksi mahtavaa suomalaista, yksi amerikkalainen mies ja yksi englantilainen nainen ja sitten pariskunta Intian Bangaloresta. Neljä meistä oli 32-vuotiasta ja yksi 35 ja sitten tietty minä, joka olen 38-vuotias. Olimme siis jokseenkin ihan samanikäisiä kaikki ja jollain tavalla kaikki myös elämässämme samoista asioista kiinnostuneita ja huumori oli loputonta. Saimme myös henkilökuntamme helposti mukaan ilonpitoomme. Ja viimeisenä iltana vuoristossa meillä oli aivan ihmeellinen ilta. Lauloimme kaikki lauluja ja tanssimme niin rivakasti, että retkeilymaja natisi liitoksissaan.

Iltaisin viihdytimme toisiamme pienillä leikeillä, kuten ”tylsääpelillä”, jossa yksi osallistujista ajattelee jotain asiaa ja muut voivat tehdä kysymyksiä, joihin ajattelija voi vain vastata kyllä tai ei. Tai kahdella kertomuksella, omasta elämästään, joista toinen on totta ja toinen valhetta. Yksi kuulemistani tarinoista saa minut vieläkin kananlihalle, koska tiesin sen olevat totta hetimiten. 

Tarina meni näin; ”Ollessani 17-vuotias olin perhelomalla ihanalla paratiisisaarella. Olin snorklailemassa pikkusiskoni ja veljeni kanssa, jotka olivat silloin noin 10-vuotiaita. Seurasimme kilpikonnia ja yht'äkkiä huomasimme olevamme kilometrien päässä rannasta laskuveden viedessä meitä yhä kauemmas. Vettä ei ollut kuin noin 6 metriä, mutta olimme todella kaukana. Lähdin uimaan takaisin päin ja veljeni ja siskoni pitivät jaloistani kiinni. Matka rantaan takaisin kesti lähes kaksi tuntia.”

Kyselimme myös toisiltamme asioita, kuten mikä on ollut kummallisin vaatteesi jota olet käyttänyt, tai tylsin työ, jossa olet ollut.

Mutta ei päiviin paljon luppoaikaa jäänyt, koska nousimme aikaisin ja menimme myös aikaisin nukkumaan. Oman viehätyksen reissulle antoi kasvillisuusvyöhykkeiden vaihtelu. Olimme lähteneet subtrooppisesta ilmastosta kasvistoineen ja nousseet jo ensimmäisen päivän aikana syksynlehtien aikakauteen ja sieltä kohti havupuualuetta. Jossain vaiheessa tuntui kuin olisimme olleet Lapissa, Alpeilla, tundralla tai arktiksella.

Oman erikoisen tunnelman antoi tietenkin myös korkeudesta johtuva hapenvähyys ja siitä seuraava vuoristotaudin oireet. Kaksi reissumme jäsentä selvisi täysin oireetta, yksi joutui oksentelemaan, päänsärkyä esiintyi myös monella ja minulla kummallista rintakipua öisin. Ihan kuin joku olisi istunut rintani päällä, jouduin nousemaan istumaan kesken yötä ja usein kävin myös kävelyllä kuutamossa saadakseni keuhkoni toimimaan.

Taikamaiseman antoi täysikuu, joka valvoi matkamme kulkua alusta loppuun.

Olessamme korkeimmalla yöpymispaikassamme Lamunessa valaisi taivaan ihan todella ihmeellinen tähtitaivas. Linnunrata oli aivan keskellä taivasta ja tuntui ettei tähtien määrällä muutenkaan ollut loppua. Kaikki olivat kauhuissaan kylmyydestä paitsi tietenkin me mahtavat suomalaiset. Eihän meitä nyt -7 astetta pakkasta paljon heilauttele. Nukuimme kaksinkertaisessa teltassa kahdella untuvapussilla ja kuuma oli. Päivisin oli lämmin kun aurinko paistoi. Olimme todella onnekkaita muutenkin kelien suhteen. Pilvet eivät peittäneet kertaakaan upeita maisemia.

Vaelluksen jälkeen rentouduimme pari päivää täällä pikkukylässämme ja eilen kävimmekin jälleen 20 km vaelluksella vieraillen buddhalaisissa luostareissa. Polkumme kulki läpi kylien, joissa ei autoteitä ollut. Maisemat olivat lumoavia. Jyrkkiä riisipeltoja ja suloisia pikkukyliä, joissa lapset huutelevat iloisesti helouta ja namastea.

Huomenna on lähtö Kalkuttaan.  

Panimaa sirisaa

On usvaista ja pimeää, höyry nousee kattilasta, kerosiini tuoksuu. Kynttilä valaisee suuresti hymyilevän kokkini kasvot. Hän laulaa miehestä, joka on vuoren huipulla ja odottaa rakastaan. Nainen on alhaalla ja lupaa lentää hänen luokseen. Bajaa kysyy minulta chai milika? Vastaan hymylläni kyllä kiitos. Vuoristotauti vaivaa korkeuksissa kipeänä rintana, mutta olen onnellinen. Olen keskellä karua luontoa ja minut ympäröi pyhyyden tunne. Olen niin kaukana ja olen niin mitätön.

Huoletonta matkustamista

Kaksi asiaa, jotka ovat matkailijan tärkeimmät huolehdittavat ja ne kummatkin ovat minulla olleet tässä lähipäivinä vähän kiikunkaakun eli passi ja terveys.

Flunssanpoikanen tunkeutui luokseni ja olen sitä parhaani mukaan hätistellyt matkoihin. Tarkoitukseni on lähteä kuitenkin jo huomenissa yli sadan kilometrin vaellukselle Himalajan jäätiköille asti. Kipeänä se tuskin on kovin järkevää. Kahdeksan päivän aikana kiipeämme viidenkilometrin korkeuteen maailman kolmanneksi suurimman Khanchendzonga vuoren läheisyyteen. Mukana on viisi yakkia, teltat, kokki ja opas. Saapas nähdä miten viluinen tämä nainen siellä on....

Tällä hetkellä olen suloisessa pienessä buddhalaisessa Yuksomin kylässä länsi-Sikkimissä. Tuntuu, ettei maailmassa paljon tämän kauemmas voi päästä. Yöllä koirat pitävät meteliään ja aamuvuoron aloittavat sitten kukot. Muuten täällä ei oikeastaan ole minkäänlaista muuta hälinää. Taloja on vain muutama ja luonto on hyvin lähellä. Liikennettä ei ole.

Sikkim on aina ollut oma kuningaskuntansa, mutta siis kuuluu kuitenkin Intian alaisuuteen omilla sopimuksillaan, joista yksi on se, ettei Sikkimin tarvitse maksaa lainkaan veroja.

Ihmiset ovat rehellisiä, avoimia ja iloisia. Joka puolella kasvaa kukkia ja kaikki on kovin runollista.

Ja entäs sitten se passi...

Koska rajan ylitys Intiasta Sikkimiin, on kuin minkä tahansa valtion rajan ylittämistä, lähdin ennen ylitystä hankkimaan passistani valokopioita. Olin siirtänyt passini käsilaukkuun kopiointitehtäväni ajaksi. Tämän jälkeen menin ravintolaan syömään illallista. Olin jo ruokailuni lopettanut, kun ravintolaan astui nuori mies passini kädessään. Hän kertoi minulle, että oli löytänyt passini maasta kadulta ja kiertänyt kaikki hotellit etsien minua. Ehdin sanoa vain hämilläni kiitos, ja mies oli poissa. Tässä kaupungissa on kuitenkin asukkaita 70000.

Ilman passia matkustaminen on hankalaa.

Eräs tuttavani oli kadottanut passinsa Intiassa 70-luvulla ja hän oli saanut suurlähettiläältä vain paperilapun leimoineen, jonka avulla hän oli matkustanut suorinta tietä läpi Pakistanin, Afganistanin, Iranin jne. kohti Eurooppaa. Sama tilanne oli käynyt eräälle toisellekin tuttavalleni Afganistanissa 70-luvulla, mutta hän jäi sinne jumiin yli puoleksi vuodeksi ilman passia ja ilman rahaa. Rahaa hän sai satunnaisesti englannin suurlähetystön kautta isänsä lähettämänä.

Eräällä toisella matkaajalla passi oli pudonnut hänen kädestään Boliviassa ja ennen kuin hän sen ehti noukkia, oli vanha mummo sen napannut ja juossut kovaa vauhtia karkuun. Passia ei enää koskaan löytynyt ja edessä oli matka lähimpään suurlähetystöön, joka oli siis Argentiinassa.

Ja niin, jos siis olisin todenteolla hukannut passini, olisi edessäni ollut pitkä matka takaisin Delhiin selvittelemään miten sitten uuden passin saisin. Olisi jäänyt vuorikiipeilijän ura tekemättä.

Kaksi asiaa, jotka ovat matkailijan tärkeimmät huolehdittavat ja ne kummatkin ovat minulla olleet tässä lähipäivinä vähän kiikunkaakun eli passi ja terveys.

Flunssanpoikanen tunkeutui luokseni ja olen sitä parhaani mukaan hätistellyt matkoihin. Tarkoitukseni on lähteä kuitenkin jo huomenissa yli sadan kilometrin vaellukselle Himalajan jäätiköille asti. Kipeänä se tuskin on kovin järkevää. Kahdeksan päivän aikana kiipeämme viidenkilometrin korkeuteen maailman kolmanneksi suurimman Khanchendzonga vuoren läheisyyteen. Mukana on viisi yakkia, teltat, kokki ja opas. Saapas nähdä miten viluinen tämä nainen siellä on....

Tällä hetkellä olen suloisessa pienessä buddhalaisessa Yuksomin kylässä länsi-Sikkimissä. Tuntuu, ettei maailmassa paljon tämän kauemmas voi päästä. Yöllä koirat pitävät meteliään ja aamuvuoron aloittavat sitten kukot. Muuten täällä ei oikeastaan ole minkäänlaista muuta hälinää. Taloja on vain muutama ja luonto on hyvin lähellä. Liikennettä ei ole.

Sikkim on aina ollut oma kuningaskuntansa, mutta siis kuuluu kuitenkin Intian alaisuuteen omilla sopimuksillaan, joista yksi on se, ettei Sikkimin tarvitse maksaa lainkaan veroja.

Ihmiset ovat rehellisiä, avoimia ja iloisia. Joka puolella kasvaa kukkia ja kaikki on kovin runollista.

Ja entäs sitten se passi...

Koska rajan ylitys Intiasta Sikkimiin, on kuin minkä tahansa valtion rajan ylittämistä, lähdin ennen ylitystä hankkimaan passistani valokopioita. Olin siirtänyt passini käsilaukkuun kopiointitehtäväni ajaksi. Tämän jälkeen menin ravintolaan syömään illallista. Olin jo ruokailuni lopettanut, kun ravintolaan astui nuori mies passini kädessään. Hän kertoi minulle, että oli löytänyt passini maasta kadulta ja kiertänyt kaikki hotellit etsien minua. Ehdin sanoa vain hämilläni kiitos, ja mies oli poissa. Tässä kaupungissa on kuitenkin asukkaita 70000.

Ilman passia matkustaminen on hankalaa.

Eräs tuttavani oli kadottanut passinsa Intiassa 70-luvulla ja hän oli saanut suurlähettiläältä vain paperilapun leimoineen, jonka avulla hän oli matkustanut suorinta tietä läpi Pakistanin, Afganistanin, Iranin jne. kohti Eurooppaa. Sama tilanne oli käynyt eräälle toisellekin tuttavalleni Afganistanissa 70-luvulla, mutta hän jäi sinne jumiin yli puoleksi vuodeksi ilman passia ja ilman rahaa. Rahaa hän sai satunnaisesti englannin suurlähetystön kautta isänsä lähettämänä.

Eräällä toisella matkaajalla passi oli pudonnut hänen kädestään Boliviassa ja ennen kuin hän sen ehti noukkia, oli vanha mummo sen napannut ja juossut kovaa vauhtia karkuun. Passia ei enää koskaan löytynyt ja edessä oli matka lähimpään suurlähetystöön, joka oli siis Argentiinassa.

Ja niin, jos siis olisin todenteolla hukannut passini, olisi edessäni ollut pitkä matka takaisin Delhiin selvittelemään miten sitten uuden passin saisin. Olisi jäänyt vuorikiipeilijän ura tekemättä.

matkalla ja perillä

Travel with Katja

Olen joskus ajatellut, että voisi olla hauska toimia matkaoppaana, mutta on todettava, että ei tule kauppoja. Voin vain kuvitella miten kokemattomat matkaajat suhtautuisivat vastoinkäymisiin mitä tälläiseen reppureissaamiseen mahtuu.

Lähdin Rishikeshistä taksilla illalla yhdeksän aikaan. Auton jarrut olivat ilmeisesti sököt, koska tuoksui niin vahvasti palanut muovi tai jotain muuta vastaavaa. No matkaa ei ollut kuin muutama kymmenen kilometriä, joten ajattelin, että eiköhän auto sen verran sitten vielä kestä. Ja kestihän se. Junalipulla sain kuuden makuupaikan loossista yhden sängyn. Ystäväni nukkui alapuolellani ja lattialla nukkui pari setää ja muilla sängyilla 2 tai 3 intialaista per peti. Oli tiivis tunnelma. Saavun väsyneenä Varanasiin ja otin ensimmäsen rikshan eli kolmipyöräisen mopotaksin ja pyysin päästä Main Ghatille. No pääsin kyllä Gangesin rannalle, mutta aika monta kilometriä alajuoksulle siitä minne olisin halunnut. Milläs niihin kaukana oleviin hotelleihin muuten vieraita saa kuin vain uunottamalla. Mutta koska olen aikaisemmin vieraillut Varanasissa, on paikka minulle sen verran tuttu, että tiedän mitä haluan. Ei muuta kuin siis rinkka selkään ja tepastelemaan. Tämän jälkeen asiat lonksahtelivat oikein mukavasti ja sainkin kivan huoneen vanhasta kaupungista Gangesin rannalta.

Yllätyksekseni Varanasissa oli juhlat. Paikka täyttyi pyhiinvaeltajista, perheiden naiset kokoontuivat rannalle ja toivat mukaan kukkia, kynttilöitä ja sokeriruokoa. Yritin tiedustella mistä juhlasta olisi ollut kyse, mutta kommunikaatio takkuili eikä selvää tullut.

Seuraavana iltana oli junamme 20km päästä Varanasissa lähdössä kohti Sikkimiä. Päätimme lähteä yli kolme tuntia aiemmin asemalle kuin junamme lähtöaika oli. Emme saaneet taksia, joten menimme jälleen riksalla. Matka kesti yli kaksi tuntia pölyisessä, kuoppaisessa, pimeässä ja ruuhkaisessa liikenteessä. Saapuessamme asemalle olimme väsyneitä ja valmiita kellahtamaan junan kapoisille pedeille.

Juna oli 15 tuntia myöhässä. Only in India.

Kyselin vielä aika useasta paikasta ja näin se sitten oli. Lähdimme etsimään hotellia. Kolme ensimmäistä löytämäämme hotellia olivat täysiä. Seuraavaksi tapasimme englantia puhuvan sedän, joka sanoi, ettei tässä kaupungissa saa majoittaa ulkomaalaisia, ainoastaan intialaisia. So what to do? Nukkumaan juna-asemalle vahtivuoroin....pitkä yö tulossa. …

Intiassa aina kuin edes vähän näyttää siltä, että jotain tapahtuu, kertyy ympärille ihan uskomattoman nopeasti iso kasa ihmisiä vain ihmettelemään, että mitä tapahtuu. Muutamassa minuutissa meidät oli piirittänyt jo useampi kymmenen intialaista miestä.

Olo oli vitsikäs.

Siinä ihmetellessä tuli seuraamme jälleen kerran yksi englantia puhuva intialainen joka sanoi, että meidän kannattaa ottaa polkupyörä riksa ja kysyä vielä yhdestä hotellista. Teimme näin ja saimme kuin saimmekin huoneen.

Nyt on aamu ja tämänhetkisen tiedon mukaan juna on 20 tuntia myöhässä.

Travel with Katja ei aijo koskaan toteuttaa matkatoimistoideaansa. Taitaisi olla liian monelle aivan liian raskasta. Minusta tämä on hauskaa ja opiskelen hindiä aikani kuluksi pieneen vihkoon kirjoitelle fraaseja.

Tora hind bullti hu. Kitna same hua train?

Ps. tiedoksenne, en matkusta yksin vaan ystäväni kera, joka on myös maailmaa jo paljon nähnyt. Meillä on yhdessä kovin leppoista ja mukavaa.
pps. juna tällä hetkellä 24 tuntia myöhässä.

Kuoleman lähellä

Varanasissa ollaan ja kaupunki on pyhä ja ikuinen ja yhtä muuttumaton kuin ohi virtaava Ganges. Olin viimeeksi tässä kaupungissa 15 vuotta sitten.
Asun pienessä vanhassa huoneessa, jonka edessä on iso terassi ja näköalana joessa kastautuvat uskovaiset hindut.
Kuten sanottu, Varanasissa kuoleminen on hinduille oikotie paratiisiin. Monta ruumista olenkin jo nähnyt. Ruumiit poltetaan gangesin rannalla ja tuhkat sirotellaan polton jälkeen jokeen.

Yogi Kamal Singh

Joogakurssit käyty. Kahden viikon aikana joogasin 9 kertaa. Enimmäkseen täällä tuntuisi olevan tarjolla Hatha joogaa, mutta koska olen vuonna 1994 aloittanut joogina oloni astanga vinyasalla, on omista tavoistaan vaikea luopua. Mutta joo tosiaan, aktiivisesti joogaamiseni lopahti vuonna 1996 ja näin nopeasti laskeskellen on siitä jo muutama vuosi vierähtänyt. Tullessani Rishikeshiin kokeilin aluksi pari kertaa astangaa asramissa, jossa perehdytään ihan alkeista lähtien asanoihin ja tekniikoihin. Nopeana luonteenlaatuna totesin tietenkin olevani jo pidemmälle edenneiden ryhmään sopeutuva. Kyselinkin, että mikäs sitten mahtaisi se paras joogakoulu olla ja tattvaa ja joogi Kamal Singhiä minulle suositeltiin ja sinnehän sitten päädyin ja ostin viikon kurssin, joka oli kuusi käyntiä. Maksoi 2000 rupiaa eli reilu 20€. Paikassa oli myös tarjolla opettajakursseja, jotka olivat 200tunnin tai 500 tunnin kursseja. Tässä linkki kaikille kiinnostuneille: http://www.tattvaayoga.com

Ekojen joogakertojen jälkeen koko kehoni oli kipeä. Tunsin joka lihaksen. Mutta jo kolmannen kerran jälkeen alkoi kehoni tottua venytyksiin ja mieleni muistaa liikkeet eli asanat. Jooga on erittäin hyväksi koko mielelle ja keholle. Tällä hetkellä koen olevani ryhdikäs ja reipas sekä kirkasotsainen ja vakaa aikomukseni on pitää jooga jälleen lähellä arkeani. Mistä siis innostus jälleen joogaan vaikka en sitä lähes 20 vuoteen ole harrastanut? Kehosi on temppelisi. Minun temppelini alkoi viime keväänä murentumaan. EI ole vanhaksi tulemista. Selkä sanoi kevään kiireiden keskellä sopimuksen irti issiaan muodossa ja syksymmällä myös olkapääni kipeytyi hermosäryn vuoksi. Olen jo lähemmäs 40-vuotias ja minun on pidettävä itsestäni parempaa huolta.

Tutustuin myös tarkemmin Cleaning Himalayan toimintaan ja heidän työpajoihin missä he lajittelevat jätteitä. Paikka oli mielenkiintoinen ja ohessa muutama kuva lisää, jotka tulevat kun nettiyhteys toimii nopsakkaammin. Nyt on fiilis kuin 90-luvulla...=)

Tänään on lähtö yöjunalla seuraavaan pyhään kaupunkiin eli Varanasiin joka on myös Gangesin rannalla pitkälti enemmän alajuoksulla. Paikka on oikotie paratiisiin ja ihmiset tulevatkin sinne ympäri Intiaa kuolemaan.