Kaksi asiaa, jotka ovat matkailijan tärkeimmät huolehdittavat ja ne kummatkin ovat minulla olleet tässä lähipäivinä vähän kiikunkaakun eli passi ja terveys.

Flunssanpoikanen tunkeutui luokseni ja olen sitä parhaani mukaan hätistellyt matkoihin. Tarkoitukseni on lähteä kuitenkin jo huomenissa yli sadan kilometrin vaellukselle Himalajan jäätiköille asti. Kipeänä se tuskin on kovin järkevää. Kahdeksan päivän aikana kiipeämme viidenkilometrin korkeuteen maailman kolmanneksi suurimman Khanchendzonga vuoren läheisyyteen. Mukana on viisi yakkia, teltat, kokki ja opas. Saapas nähdä miten viluinen tämä nainen siellä on....

Tällä hetkellä olen suloisessa pienessä buddhalaisessa Yuksomin kylässä länsi-Sikkimissä. Tuntuu, ettei maailmassa paljon tämän kauemmas voi päästä. Yöllä koirat pitävät meteliään ja aamuvuoron aloittavat sitten kukot. Muuten täällä ei oikeastaan ole minkäänlaista muuta hälinää. Taloja on vain muutama ja luonto on hyvin lähellä. Liikennettä ei ole.

Sikkim on aina ollut oma kuningaskuntansa, mutta siis kuuluu kuitenkin Intian alaisuuteen omilla sopimuksillaan, joista yksi on se, ettei Sikkimin tarvitse maksaa lainkaan veroja.

Ihmiset ovat rehellisiä, avoimia ja iloisia. Joka puolella kasvaa kukkia ja kaikki on kovin runollista.

Ja entäs sitten se passi...

Koska rajan ylitys Intiasta Sikkimiin, on kuin minkä tahansa valtion rajan ylittämistä, lähdin ennen ylitystä hankkimaan passistani valokopioita. Olin siirtänyt passini käsilaukkuun kopiointitehtäväni ajaksi. Tämän jälkeen menin ravintolaan syömään illallista. Olin jo ruokailuni lopettanut, kun ravintolaan astui nuori mies passini kädessään. Hän kertoi minulle, että oli löytänyt passini maasta kadulta ja kiertänyt kaikki hotellit etsien minua. Ehdin sanoa vain hämilläni kiitos, ja mies oli poissa. Tässä kaupungissa on kuitenkin asukkaita 70000.

Ilman passia matkustaminen on hankalaa.

Eräs tuttavani oli kadottanut passinsa Intiassa 70-luvulla ja hän oli saanut suurlähettiläältä vain paperilapun leimoineen, jonka avulla hän oli matkustanut suorinta tietä läpi Pakistanin, Afganistanin, Iranin jne. kohti Eurooppaa. Sama tilanne oli käynyt eräälle toisellekin tuttavalleni Afganistanissa 70-luvulla, mutta hän jäi sinne jumiin yli puoleksi vuodeksi ilman passia ja ilman rahaa. Rahaa hän sai satunnaisesti englannin suurlähetystön kautta isänsä lähettämänä.

Eräällä toisella matkaajalla passi oli pudonnut hänen kädestään Boliviassa ja ennen kuin hän sen ehti noukkia, oli vanha mummo sen napannut ja juossut kovaa vauhtia karkuun. Passia ei enää koskaan löytynyt ja edessä oli matka lähimpään suurlähetystöön, joka oli siis Argentiinassa.

Ja niin, jos siis olisin todenteolla hukannut passini, olisi edessäni ollut pitkä matka takaisin Delhiin selvittelemään miten sitten uuden passin saisin. Olisi jäänyt vuorikiipeilijän ura tekemättä.