kotona

Kotimatka kesti 32 tuntia ja nukuin silmäyksen siellä ja toisen täällä. Kuolema tuli lähelle, koska pelko, joka lentomatkailussa voi käväistä mielessä toteutui. Lähdin Kalkutan kentältä tavallisella uudella koneella, jossa on käytävä keskellä ja istuimia 3+3. Nousukiito lähti tavanomaisesti, mutta nousussa toinen moottoreista rikkoontui, kone tärisi ja ulvoi. Mutta pakko oli nousta, koska isoa konetta ei niin vain pysäytetä eikä myöskään laskeutua voi kuin tietyltä korkeudelta.

Kaikki koneen matkustajat miehistöineen olivat täysin rauhallisia. Stuertit vain juoksivat ohjaamoon ylämäkeen ja palasivat rauhoittelemaan matkustajia kertomalla, että on teknisiä ongelmia ja hetkisen kuluttua kertoivat, että laskeudumme takaisin Kalkutan kentälle ja että toinen moottori on pahasti vioittunut.
Minun päässäni kävi suru poikani puolesta, kun ajattelin että tässä se elo nyt sitten oli.
Mutta ei, laskeuduimme yhdellä moottorilla takaisin kentälle ja vaaratilanne oli ohi. Lentomatkailu on turvallista ja harvoinhan niitä onnettomuuksia tapahtuu, siihen nähden kuinka paljon maailmassa lennetään.

Edessäni oli vielä kolme lentoa ennen Helsinki-Vantaata. Nyt olen kotona ja päätän tältä osalta blogini kirjoittamisen. Puolisoni on tällä hetkellä keikkakiertueella Amerikoissa ja häntä voi seurata täältä www.blackriverbluesman.blogspot.com

Taidetta

 Viimeisiä vetelee tämä loma, nopeasti tuntuu aika vilahtavan sormien välistä. Taas olen kuitenkin muutaman kokemuksen rikkaampi. Ajattelin elämääni numeroina ja tässä pieni tulos: täytän 39 tänä vuonna, olen ollut puolisoni kanssa 20v, puutarhaani olen kaitsenut 18v, poikani täyttää tänä vuonna 12v, olen matkustanut 20v joka vuosi useamman kuukauden reissuja kaukomaille. Olen tätä kautta ollut ulkomailla jo viitisen vuotta. Ja kuinka monessa "hotellissa" olenkaan asunut..

No eilisen päivän vietin Tonyn kanssa, joka on muutaman vuoden itseäni vanhempi kundi Zimbabwesta, tosin asunut jo 15vuotta Lontoossa. Kiertelimme Kalkutan taidegallerioita ja keskustelimme niitä näitä.. Kerroin myös hänelle ajatukseni elämästäni numeroina ja siitä että se saa minut tuntemaan itseni vanhaksi. No hän nauroi ja sanoi nuorihan olet ja eikös se äskeisen näyttelyn taiteilija ollut syntynyt vuonna 1924, että mulla olis vielä muutama reissu tekemättä ennen kuin siihen ikään pääsen. Näinhän se on.
Elämä on elettevä hetkessä ja ikä on vain numeroita.

Juuri nyt istun kahvilassa ja juon inkivääri-, punajuuri- ananas-sellerimehua, täytyy kyllä itsekkin käydä ostamassa tuommoinen mikseri millä näitä herkkujuomia tehdään.
Tänään olisi tarkoitus tehdä viimeisiä pieniä ostoksia ja sitten pakata tavarat ja lähteä kotimatkalla. Talvikin on sitten sopivasti saapunut. No kevät on jo tietenki tulollaan ja valon määrä on jälleen kasvuun päin. Hyvä niin.

Eiliset taidenäyttelyt olivat piristäviä, koska Delhissä olin viime vuonna hieman pettynyt tarjontaan, mutta täällä Kalkutassa oli tosiaan mielenkiintoista nähtävää. Keskustelinkin galleristin kanssa sekä museonjohtajan, joskos ensi vuonna sitten rouva Juhola esittelisi omaa taidettaan kalkuttalaisille, lupaavalta tuntui.
Ja ai niin aamuni aloitin vierailemalla äiti Teresan talolla.

Carboratorin hakua Kalkutassa

Rauhallisen saarielämän jälkeen Kalkutan ihmisvilinä on korviahuumaavaa. Kiertelin pitkin katuja ja kujia etsien kaasutinta 60-luvun Enfieldiin.. Ei löytynyt tai löytyikin, mutta olisi pitänyt tilata ja olisi tullut vasta 16 päivän päästä ja silloin en enää ole täällä. Silmiini osui vaikka mitä tällä kävelyretkellä ollessani; oli pieniä poikia tuhostamassa tulitikuilla paperia, vanhoja mummuja kerjäämässä, kodittomia nukkumassa muovin alla koira vieressään, kadut täynnä kaikkea kummallista myytävää, tuoksuja virtsasta hyviin ruokiin.. En pelännyt, vaikka tätä varaosaa etsiessäni olinkin aika miehisellä alueella. Kalkuttalaiset tuntuvat olevan hyvin hienovaraisia, kohteliaita ja avuliaita.

Kävin myös tutustumassa Kalkutan englannin siirtomaa-ajan historiaan. Silloin tämä kaupunki oli pääkaupunki ja täydessä arkkitehturisessa ja kulttuurisessa loistossaan. Yhä nykypäivänäkin Kalkuttaa pidetään Intian tärkeimpänä taiteen ja kulttuurin tyyssijana ja kaupunkia kansoittaa intellektuallit ja hyvin köyhät ihmiset. Kaupunki on siis aika poikkeuksellinen ja hyvin vastakohtien paikka.

Miten orientoitua uusissa isoissa kaupungeissa?

Opaskirjat ovat todella käteviä, vaikkakin Lonely Planet on menettänyt uskottavuutensa reppumatkaajien suosiossa, on siinä kuitenkin yhä vieläkin hyvät puolensa. Lähes joka kaupungista löytyy alueensa mihin ovat halvat pienet guesthouset asettuneet vieriviereen ja tämän myötä alue on reppumatkaajien suosiossa, jonka takia alueelle kehittyy kaikkea muuta mitä reissari matkallaan tarvitsee. Kalkutassa alue on Sudderstreet, Delhissä Pahargan, Kathmandussa Thamel, Bangkokissa Khaosan jne.
Näiltä alueilta löytyy halpojen luukkujen lisäksi matkatoimistoja, jotka hoitaa lento- juna, -bussilipuista lähtien kaiken lähialueen kiertoajeluihin. Alueelta löytyy tietenkin myös wifi ravintoloita jotka tarjoavat pannukakkuja ja muuta länkkäriruokaa. Ja tietenkin iltahuvituksia. Kaikkea on siis tarjolla, mistä matkaaja on unelmoinut rämpiessään läpi maaseudun ihmeiden kohti kaupungin huvituksia. Kaupungit ovat kuitenkin pääsääntöisesti läpikulkupaikkoja ja matkaajat yöpyvät niissä vain päivän tai pari. Kalkutta on tässä tapauksessa poikkeus, koska täällä asuu paljon nuoria vapaaehtoisia, jotka työskentelevät äiti-Teresan toiminnassa.

Asun huoneessa, joka avautuu kattoterassille ja eilinen täysikuu oli komeaa katseltavaa. Huoneessani on pari sänkyä pieni pöytä ja tuoli sekä vessa. Maksan siitä 6€ yöltä, pienemmän ikkunattoman ja vessattoman olisin saanut puolet halvemmalla.

Tänään ajattelin käydä tutustumassa muutamaan taidegalleriaan ja äiti-Teresan toimintaan.

Krokotiilejä, iilimatoja, käärmeitä ja tulehduksia

Vaihdoin saarta perheeni lähdettyä kotimatkalle. Tämän viimeisen viikkoni olen ollut Little Andamaneilla, joka on eteläisin saari jonne on sallittua matkustaa.

Olen viettänyt aikaani ikäisteni seurassa; pariisilainen pariskunta, jonka mies on töissä Nokia networkillä ja myös opiskellut Tampereella 90-luvulla, hänen vaimonsa, joka on vapaa kirjailija. Hänen ensimmäinen romaaninsa kertoo Markiisisaarista, missä pariskunta vietti kuukauden muutamia vuosia sitten. Samaisella matkalla saksalainen mies katosi saarten metsiin ja vain vaatteet löydettiin. Miehen epäiltiin joutuneen kannibalismin uhriksi. Markiisisaarilla asusteli aikoinaan myös suuri suosikkini Jacques Brell. Ehkä seuraava reissuni suuntaa kohti näitä salaperäisiä saaria..

 Ranskalaisalgerialainen mies, joka 20-vuotiaana purjehti isolla Norjasta ostelulla puisella purjeveneellä viisi vuotta ympäri maailman meriä keräten mukaansa ihmeellisiä tarinoita. Vuonna -88 laiva jäi Intian etelän vesille, koska miehistöä oli liian vähän. Vene vaati purjehtiakseen mieluiten lähes 20- hengen miehistön. Nazir ei kuitenkaan ole koskaan lopettanut matkustustaan, mutta kantaa yhä vielä mukanaan valokuvia kauniista puisesta purjeveneestä. Hänestä huokuu rakkaus mereen.

Isabella on italialainen nainen, joka on viimeiset 10-vuotta asunut puolet vuodesta etelä-Intiassa asramissa meditoimassa ja joogaamassa. Hänen kanssaan juomme aamukahvimme, käytämme toscanalaista oliiviöljyä salaattiimme ja käymme aamu-uinnilla upeissa aalloissa.
Pikkuandamaanit ovat tunnettuja suurista aalloistaan ja täällä onkin kaksi austraalialaista surffaria ja siinhän se sitten onkin tämän saaren turismi. Täällä ei ole lainkaan intialaisia turisteja ja meitä länkkäreitäkin todellakin vain kourallinen. Rantaa riittää useita 10 kilometrejä, joissa saa olla täysin yksin tai ei aivan, hietakärpäsistä saa kyllä seuraa...joka paratiisissa on käärmeensä...

Vuokrasimme päiväksi Isabellan kanssa skootterin ja kolusimme joka kolkan saarelta. Kaikkialle ei pääse koska täällä asuu Ongeja ja Nicobareja ja heidän alueelleen ei saa mennä. Yhtenä päivänä kävin pienellä vesiputouksella uimassa ja seuraavana päivänä ranskalainen pariskunta oli nähnyt siellä krokotiilin, tosin vain ihan pienen reilun metrisen. Merikrokotiilit täällä voivat kasvaa todellakin yli kolmimetrisiksi. Mutta vain muutama ihminen on joutunut heidän syömäkseen. Ajaessamme skootterilla ohitimme tiellä reilun metrisen boan ja supermyrkyllisiä vihreitä käärmeitä on vilahdellut ohitse. Täällä on villeyden tunnetta.

Yhtenä aamuna lähdimme koko joukolla noin 40km vaellukselle saaren keskiosiin viettääksemme aikaa isolla vesiputouksella. Putous oli mahtava -kuin jostain sadun paratiisista, jossa oli luonnon oma spa pienillä lämpimillä altailla ja hyppytorneilla ja vesiputouksella, joka hieroi ihanasti hartioita. Myös täällä vaarana olivat krokotiilit, mutta kuuleman mukaan vain alimmalla altaalla ja me siis uimme yläaltailla. Matka oli kaunis keskellä upeaa viidakkoa ja viidakon eläinten ääniä. Ohitimme myös pari työnorsua matkalla sekä järkyttävän määrän iilimatoja. En kyennyt enää katsomaan jalkojani, koska madot menivät läpi vaelluskenkieni tikkausreijistäkin ja tulivat ulos paksuina ja hyvin syöneinä paulan reijistä. Olin niin varma, että kun otan kengät pois pyörryn silkasta inhosta. Mutta ei, olin saanut vain neljä puremaa. Paikallinen sinappiöljy-, tupakki- sitruuna-, valkosipuliseos toimi ja vaikka iilimatoja riitti eivät muut kuin neljä rohkeinta saaneet minusta vatsaansa täyteen.

Sain jouluaattona punkin pureman jalkaani ja se ei vain parantunut, vaikka käytin päivittäin betadiinia ja antibioottista rasvaa. Jouduin lääkäriin täällä saarella ollessani ja söin antibioottikuurin ja juuri kun sain sen syötyä huomasin vaelluksella saadun pienen hiertymän tulehtuneen ja nyt koko nilkkani on turvoksissa. Ilman kosteus on ihan omaa luokkaansa täällä. Ja pienetkin naarmut voivat tulehtua niin kovin nopeasti, ettei tälläinen pohjoisen tyttö ota sitä uskoakseen. Nyt yritän hoitaa jälleen haavaani. En haluaisia jälleen syödä kuuria, joten kokeilen holvaamista betadiinilla, kiehutettua suolavettä ja buranaa.. Saas nähdä..pystyn ainakin kävelemään tänään, jota en eilen kyennyt.
Harmittaa vain tämän päivän snorklauksen poisjäänti, koska todellakin täällä on hienoja eläviä koralleja jopa matalassa vedessä. Ehkä menen kuitenkin koska olenhan jo aivan pian Kalkutassa ja siellä ilmasto on helpompi ja naarmu paranee itsekseen. Kalkutassa vietän reissuni viimeiset päivät..
So long..
Madam is on the way...