Vaelluksella

 

Olin vaeltamassa 8 päivää länsi-Sikkimissä, lähtö tapahtui Yuksomin pienestä kylästä. Ystäväni oli etukäteen tutustunut eri matkanjärjetäjien sivuihin, mutta yhteisesti olimme päättäneet ettemme varaa mitään eukäteen, vaan haluamme tulla paikan päälle ja antaa päätöksen tapahtua intuitiivisesti. Ja hyvä hyvä näin, koska taisimme saada erittäin edullisen ja todella mukavan järjestäjän.

Matkaa vaelukselle kertyi yli sata kilometriä. Kantaa ei tarvinut mitään muuta kuin päiväreppu, jossa oli vaatteita ja juomavettä päivävaelluksen ajaksi. Teltat, makuupussit, ruuat, keittimet ja meidän muut tavarat kulkeutuivat yakkien mukana tai bambukorissa, jota kannetaan köyden avulla otsalla. Nimenomaan keittiötavarat kulkivat korissa, koska yakit olivat niin hitaita ja emmehän me reippaat vaeltajat jaksa teetämme tai lounastamme odottaa.. Yritin kantaa kitchenwhalamme eli keittiömiehemme koria. Ja en minä kovin heikko ole ja hätinä se nousi eli painoa varmasti yli 30kg. Mutta mies oli vahva ja tottunut iloinen vuoristolainen ja hän oli aina reilusti ennen meitä muita määräpaikassamme odottamassa teen ja lämpimän keiton kera.

Yuksom sijaitsee 1800 metrin korkeudessa ja myös tästä pienestä kylästä on aivan lumoavat näköalat. Vielä kolmisen vuotta sitten sijaitsi vaelluksella myös pieni Tibetin pakolaisten kylä, mutta alueesta tehtiin kansallispuisto ja tästä syystä kylä tyhjennettiin. Jäljellä oli pieni luostari rukouspyörineen ja lippuineen ja useita autioita pieniä taloja. Vaelluksella noustaan 5000 metriin ja sen kyllä huomaa varsinkin takaisin laskeuduttaessa, että aika monta porrasta on noussut. Polut ovat rakennettu jo 60-luvulla hallituksen toimesta nimenomaan vaellustarkoitukseen eli turismin käyttöön. Silti vuodessa vaelluksella käy vain noin tuhat ihmistä, joka on mielestäni vähän ja suurin osa turisteista on tietenkin intialaisia. 

Kyselin oppaaltamme, joka on toiminut jo ammatissaan yli 13-vuotta, kurjimmista ja mukavimmista asiakkaista. Kurjimpia ovat kuulemma israililaiset ja intialaiset, mutta tietenkin poikkeukset vahvistavat säännön. Mukavimpia on kuulemma pienet ryhmät, jotka ovat samasta maasta esim. vain pariskunta. No kuten sanottu poikkeus vahvistaa säännön, koska meillä ainakin oli huisin hauskaa ja meitä oli siis kaksi mahtavaa suomalaista, yksi amerikkalainen mies ja yksi englantilainen nainen ja sitten pariskunta Intian Bangaloresta. Neljä meistä oli 32-vuotiasta ja yksi 35 ja sitten tietty minä, joka olen 38-vuotias. Olimme siis jokseenkin ihan samanikäisiä kaikki ja jollain tavalla kaikki myös elämässämme samoista asioista kiinnostuneita ja huumori oli loputonta. Saimme myös henkilökuntamme helposti mukaan ilonpitoomme. Ja viimeisenä iltana vuoristossa meillä oli aivan ihmeellinen ilta. Lauloimme kaikki lauluja ja tanssimme niin rivakasti, että retkeilymaja natisi liitoksissaan.

Iltaisin viihdytimme toisiamme pienillä leikeillä, kuten ”tylsääpelillä”, jossa yksi osallistujista ajattelee jotain asiaa ja muut voivat tehdä kysymyksiä, joihin ajattelija voi vain vastata kyllä tai ei. Tai kahdella kertomuksella, omasta elämästään, joista toinen on totta ja toinen valhetta. Yksi kuulemistani tarinoista saa minut vieläkin kananlihalle, koska tiesin sen olevat totta hetimiten. 

Tarina meni näin; ”Ollessani 17-vuotias olin perhelomalla ihanalla paratiisisaarella. Olin snorklailemassa pikkusiskoni ja veljeni kanssa, jotka olivat silloin noin 10-vuotiaita. Seurasimme kilpikonnia ja yht'äkkiä huomasimme olevamme kilometrien päässä rannasta laskuveden viedessä meitä yhä kauemmas. Vettä ei ollut kuin noin 6 metriä, mutta olimme todella kaukana. Lähdin uimaan takaisin päin ja veljeni ja siskoni pitivät jaloistani kiinni. Matka rantaan takaisin kesti lähes kaksi tuntia.”

Kyselimme myös toisiltamme asioita, kuten mikä on ollut kummallisin vaatteesi jota olet käyttänyt, tai tylsin työ, jossa olet ollut.

Mutta ei päiviin paljon luppoaikaa jäänyt, koska nousimme aikaisin ja menimme myös aikaisin nukkumaan. Oman viehätyksen reissulle antoi kasvillisuusvyöhykkeiden vaihtelu. Olimme lähteneet subtrooppisesta ilmastosta kasvistoineen ja nousseet jo ensimmäisen päivän aikana syksynlehtien aikakauteen ja sieltä kohti havupuualuetta. Jossain vaiheessa tuntui kuin olisimme olleet Lapissa, Alpeilla, tundralla tai arktiksella.

Oman erikoisen tunnelman antoi tietenkin myös korkeudesta johtuva hapenvähyys ja siitä seuraava vuoristotaudin oireet. Kaksi reissumme jäsentä selvisi täysin oireetta, yksi joutui oksentelemaan, päänsärkyä esiintyi myös monella ja minulla kummallista rintakipua öisin. Ihan kuin joku olisi istunut rintani päällä, jouduin nousemaan istumaan kesken yötä ja usein kävin myös kävelyllä kuutamossa saadakseni keuhkoni toimimaan.

Taikamaiseman antoi täysikuu, joka valvoi matkamme kulkua alusta loppuun.

Olessamme korkeimmalla yöpymispaikassamme Lamunessa valaisi taivaan ihan todella ihmeellinen tähtitaivas. Linnunrata oli aivan keskellä taivasta ja tuntui ettei tähtien määrällä muutenkaan ollut loppua. Kaikki olivat kauhuissaan kylmyydestä paitsi tietenkin me mahtavat suomalaiset. Eihän meitä nyt -7 astetta pakkasta paljon heilauttele. Nukuimme kaksinkertaisessa teltassa kahdella untuvapussilla ja kuuma oli. Päivisin oli lämmin kun aurinko paistoi. Olimme todella onnekkaita muutenkin kelien suhteen. Pilvet eivät peittäneet kertaakaan upeita maisemia.

Vaelluksen jälkeen rentouduimme pari päivää täällä pikkukylässämme ja eilen kävimmekin jälleen 20 km vaelluksella vieraillen buddhalaisissa luostareissa. Polkumme kulki läpi kylien, joissa ei autoteitä ollut. Maisemat olivat lumoavia. Jyrkkiä riisipeltoja ja suloisia pikkukyliä, joissa lapset huutelevat iloisesti helouta ja namastea.

Huomenna on lähtö Kalkuttaan.