Jännittää Where you go?

Täysikuu mollottaa ja pakkanen puhaltelee nurkissa. En nuku oikein hyvin tai en paljon ja vatsaan koskee. Jännittää ja sitten alan murehtimaan, pitäisikö olla enemmän pojan kanssa etukäteen varastoon, ettei sitten vaan tule liian kova ikävä. Ja tuleehan mulle kuitenkin.

Kummallista kuinka monta matkaa sitä on jo elämänsä aikana tehnyt ja silti sitä on aina uuden matkan alussa kuin muurahaispesässä. Onko kaikki valmista ja mitä nyt sitten oikein ja mitä mukaan ja entäpä joku viimehädän äkkipäätös. Ja silti, tiedän sen, että kaikki on niin kovin tavallista kun pääsen liikkeelle. Se on kuin siirtymä toiseen elämään. Ja minä pidän siitä. Elän kuin kahta elämää limittäin ja samaan aikaan. Toinen on tämä elämäni täällä eksoottisessa pohjolassa, maaseudun rauhassa, kauniissa miljöössä pienessä kylässä. Hyvien ihmisten ympäröimänä. Toinen elämäni on trooppisten tähtien alla ajattoman avaruuden tuolla puolen. Siellä kaikki on mahdollista ja aika menettää merkityksensä. On vain jono hetkiä peräjälkeen. En tiedä kummasta pitäisin enemmän. Kummassakin on hyvät puolensa, mutta pojan kasvaessa käännyn yhä enemmän nomadielämän puolelle. Kun pääsen matkalle, on kuin en olisi välissä Suomessa edes käynytkään. Jatkan siitä mihin viimeeksi lopetin. Ja sama käy kotiin takaisin tullessani. Kuin en olisi poissa ollutkaan. Kissa sanoo mjau ja minä keitän tavalliseen tapaan aamukahvini.

Miten sitä sitten voi ja haluaa erota vapaaehtoisesti rakkaistaan ja perheestään moneksi viikoksi. Sitä varmasti monet ihmettelevät. Mutta meidän perheessämme on aina ollut sellaista. Yleensä kuitenkin niin, että minä olen pojan kanssa ja mieheni matkustaa yksinään. Poika on kuitenkin kasvanut ja sitä myöten antanut minulle mahdollisuuden jälleen seikkailla itsekseni. 

Perheemme toimii myös muutenkin eri tavalla kuin valtaosa ns. normiperheistä. Meidän työpaikkamme on yhteinen ja olemme tämän vuoksi paljon yhdessä. Yrityksemme on myös sesonkiluonteinen ja antaa täten meille paljon aikaa olla myös vain kotona. Ja sesongin ollessa huipussaan voi lapsemme aina halutessaan tulla mukaan työpaikalle. Olemme siis paljon yhdessä. Tiedän myös sen, ettei poissaoloni jätä tyhjää aukkoa pojallemme, vaan puolisoni täyttää sen moninkerroin. Poissaoloni antaa mahdollisuuden hienoille isäpoika retkille. He käyvät uimassa, elokuvissa, tutkimusretkillä luonnossa ja myös museoissa. Tekevät paljon asioita yhdessä, joita eivät tekisi, jos olisin kotona. Ja onhan meillä puhelimet ja skypet ja facebookit, joten yhteydenpito kyllä sujuu.

Ja voi miten mukava on sitten jälleen muutaman viikon kuluttua nähdä!

ja kyllä mä pärjään. Mä menen vaellukselle jäätikölle asti. Näin se on.

Ps. eilen saunassa poikani sanoi, että äiti aion aika pian jo muuttaa Borneolle. Minä siihen, että sehän mukavaa, ja hän siihen, että pitää kyllä vissiin voittaa lotossa ensin. Kysyn minkä vuoksi, hän vastasi, että sukelluskoulun ja guesthousen rakentaminen maksaa varmasti aika paljon. 

Minä siihen, että älä koskaan ajattele, että unelmien toteuttamiseen tarvitaan lottovoittoa. Siihen tarvitaan vain tahtoa ja halua tehdä töitä sen eteen.